19. Katajajärvi

Partiossa sudenpentuikäkausi kestää kolme vuotta: koululuokkien 1, 2 ja 3 ajan. Mä otin ensimmäisen sudenpenturyhmän johdettavakseni muistaakseni 2013 syksyllä tai 2014 keväällä. Siitä lähtien olen tauotta ottanut sudenpenturyhmiä toisensa perään ensin Uudessakaupungin Merihaissa ja sitten Tampereen Lokeissa. Aina kun edelliset ovat menneet 4. luokalle ja sitä myöten siirtyneet seuraavaan partion ikäkauteen, seikkailijoiksi, olen ottanut uudet ekaluokkalaiset hoteisiini. Täällä Tampereella olen vetänyt kahta Kuutit-nimistä sudenpenturyhmää: 2011-syntyneitä vuosina 2018-2021 ja 2014-syntyneitä syksystä 2021 alkaen. Tämänhetkinen sudenpenturyhmäni siirtyy syksyllä kolmosluokkalaisiksi ja sitä myöten viimeinen yhteinen vuosi alkaa. Lokeissa perinteenä on, että syksyllä kaikkien sudenpentujen yhteisellä retkellä kolmannen vuoden sudenpennut nukkuvat yön laavussa. Kolmisen vuotta sitten oltiin tuon mun ensimmäisen sudenpenturyhmän kanssa yöretkellä Kangasalla Katajajärven laavulla, siitä kirjoittelin silloin näin: linkki. Ensi syksynä onki aika viedä tämäkin Kuutti-ryhmä yöpymään laavuun. Vielä ei tiedetä että minne, mutta siitäkin tulee varmasti ihana reissu!

Katajajärvi on tuon 2020 olleen reissun jälkeen kokenut kovastikin muutoksia, joita tänään käytiin partiokaverini kanssa retkellä katselemassa, tällä kertaa tokikin ilman sudenpentuja. Vanha laavu oli siirretty ylös mäen päälle, ja sen aiemmalle paikalle oli rakennettu uusi nuotiopaikka. Ehkä isoin muutos retkipaikassa oli kuitenkin se, että siitä oli tehty esteetön. Auton saa jätettyä Wattipolun päähän parkkialueelle, josta tasainen soratie kuljettaa retkeilijän Kaarinanpolun punaisia merkkejä pitkin tienristeykseen. 

Molemmat vaihtoehdot vievät samaan paikkaan, laavun pihapiiriin. Tämä lineekin koko esteettömyyden sydän: leveää laituria pitkin pääsee kulkemaan niin pyörätuolilla, lastenrattailla kuin polkupyörälläkin. Tasaisella baanalla eivät puunjuuret kamppaa eivätkä jalat kastu mutaisemmallakaan säällä. 

Me valkkailtiin menomatkalle erätunnelmaa ja kipitettiin rantaan pitkospuita pitkin, paluumatkalla sitten kokeiltiinkin tätä esteetöntä polkua. Rantaviivaa kulkevilla, kohtalaisen lyhyillä, pitkospuilla näki ihanasti yli pienen metsäjärven. 

Ensimmäisenä polun päässä tulee vastaan uusi laavu/nuotiopaikka, jonka takaa lähtee polku ylös metsään. 

Mäen päällä, hienolla paikalla, on vanha laavu. Uuden laavun rakennettu ympäristö ja moderni muotoilu ei ihan tyydytä erämaakaipuutani, mutta keskellä metsää sijaitseva hirsilaavu kuiskii sopivaa tunnelmaa. 

Laavun reunalle laitettiin trangia kasaan ja ruvettiin kokkailemaan retkiruokaa. Menussa oli tänään pastaa, pestoa, mozzarellajuustoa, kirsikkatomaatteja ja kanaa, sopivassa suhteessa toisiinsa sotkettuina. Ei ehkä esteettisesti upein kokonaisuus, mutta sitäkin maistuvampi. On muuten aika näppärää tuollainen valmiiksi kypsä kana, mikä kuvan alalaidassa pilkistää. Säästyy aikaa, vaivaa ja tiskaamista, kun ei tarvitse alkaa erikseen kanaa paistelemaan!

Voiko retkeä kutsua retkeksi, jos ei ole jälkiruokaa mukana? Kyllä hyvä ruoka on viime retkillä ollut tärkeinpiä juttuja, ja jälkiruokakin on muodostunut tärkeäksi kulmakiveksi. Koska tottakai uusikin laavu piti päästä korkkaamaan, lähdettiin herkuttelemaan sulkaabanaanit uuden kodan lauteille. Täydellisesti palava nuotio, jonka tunnistaa harmaasta tuhkasta, sulatti suklaan. Jälkiruoka maistui todella hyvältä suun syödessä baanaania ja silmien ahmiessa järvimaisemaa.

Fun fact minusta: sain viime vuonna töissä yhdeltä yläastelaiselta oppilaalta isoimman kehun, mitä voi murrosikäiseltä saada; "Sä olet paljon vähemmän perseestä kuin kaikki muut terkat. Tai no, et sä oo edes ollu perseestä..."

Heini