Heinillä ja retkillä 2023

Viimeisen vaelluspäivän kunniaksi me kiivettiin pienellä hissin avustuksella 2132 metrin korkeuteen Mount Pilatukselle. Okei, ehkä voi myöntää että aika isolla hissin avustuksella mentiin, sillä me kyyhötettiin gondolihissin pienessä kopissa varmaan parinkymmentä minuutin ajan.  Viimeisen vaelluspäivän aamuun me aiemmin mainitusti herättiin ukkosmyrskyssä. Taivas välkkyi, tuuli riepotteli telttaa ja sade hakkasi teltan kattoa. Siinä oli jotain tosi koomista; jo toista kertaa toistuessaan tällainen ukkosella teltassa yöpyminen alkaa olla jo perinne. Toki ehkä voitaisiin jättää tämä perinne kahteen kertaan, mutta taitaa vanha sanontakin sanoa että "ei kahta ilman kolmatta". Saapi siis nähdä, mitä ensi vuonna tapahtuu.  Pilatus on vuorena aikamoinen turistirysä: sieltä löytyy leikkipuistoa, köysirataa ja ravintolaa joka lähtöön. Vaellusreittejä kulkee maastossa useita ja lohikäärmeistä tunnetun vuoren rinteeseen on tehty jopa luolassa kulkeva lohikäärmepolku. Ihmisiäkin riitti...

"So much drama on this hike ! " alkoi sunnuntaisen panoraamareittimme kuvaus. Meidän reissupäivistä ja reiteistä tämä oli ehdottomasti mun suosikki! Sopivasti nousuja ja laskuja, hyviä ja vaihtelevia maisemia sekä kaunis ilma. Kuten kuvista on voinut bongatakin, meillä oli lähes joka päivä pitkää hihaa ja lahjetta päällä. Tämä sunnuntaipäivä oli koko reissussa ainoa, jolloin vaellettiin shorteissa ja t-paidassa. Ja hauskasti sattui vielä molemmille mustat shortsit ja vaaleanpunainen paita päälle, molemmilla vielä sopivasti hiukset ponnarilla niin oltiin kuin mitkäkin kaksoset.  Vaellusreitti alkoi jylhien vuorien syleilystä matkaten vuoristolammen ohi, joka kirkasvetisenä ja tyynenä lepäsi vuorten välissä korkeuksissa. Lammen ohitettuaan polku alkoi hiljalleen nousta vuorenrinnettä kohti korkeuksia. Tällä reitillä oli mun mielestä tosi sopivat nousut jyrkkyytensä ja pituutensa puolesta. Kyllä sai askelten myötä hikoilla ja nähdä vaivaa, muttei kuitenkaan tarvinnut polttaa kai...

"From minute one, it feels like the biggest mountains you ever did see" sanoi reitin mainospuhe. Ja se ei valehdellut ollenkaan. Heti hissistä poistuessa katseltiin silmät suurina joka suuntaan levittäytyviä valtavia vuoria, jotka todellakin tuntuivat isoimmilta mitä me ollaan ikinä nähty. Vuorten valtavuutta ei mitenkään saa taltioitua kuviin, se on sellainen fiilis joka pitää itse kokea.  Pitkin reissua muistuteltiin toisiamme, että ei kuunnella liikaa omaa sisäistä ääntämme, self-parenting oli reissun sana. Koska mihin se on meidät aina johdattanut? Aiemmilla reissuilla tällaisiin tilanteisiin: Hei toi polku näyttää mielenkiintoiselta, se ei näy kartassa mutta pitäiskö seurata sitä? - Päätyi tilanteeseen jossa polku loppui kuin seinään keskelle metsää ja jouduttiin nöyrinä palaamaan samaa reittiä takaisin.  Pitäiskö lähteä oikaisemaan tästä metsän läpi tunturin laelle? Se vois säästää aikaa! -  Päättyi siten, että märässä varvikossa meidän kengät kastuivat totaalisest...

Perjantaina 21.7. aamusta suunnattiin junalla Zurichista Lucerneen ja laitettiin teltta pystyyn leirintäalueen nurmikolle. Paisteltiin lounaaksi nopsat trangiapizzat vielä sateisessa säässä leirintäalueen keittokatoksessa, ennen kuin otettiin reput selkään ja lähdettiin bussi-juna-bussi-kyydeillä kohti Niederbauenia, jossa hissi kuljettaisi meidät kevyesti yli vuoren rinteen metsien ja jokien. Ollaan sovittu, että kommelluksia saa reissuissa tulla, kunhan niistä selvitään hyvässä hengessä ja hyvin hengissä. Tällä kertaa reissun ensimmäinen kommellus oli bussista myöhästyminen, kun juna-asemalta jatkoyhteyteen kiiruhtaessa missattiin bussiyhteys vuorille suunnilleen 20 sekunnilla , argh, no eipä muuta kuin odottelemaan tasan tunnin päästä lähtevää seuraavaa bussia.  Lopulta päästiin kuin päästiinkin hissille, joka lähti sopivasti juuri sillä minuutilla kun me pelipaikalle saavuttiin. Me ollaan ihan kokonaan luovuttu sellaisesta kunnianhimosta, että vuorelle pitäisi omin jaloin kiive...