21. Niederbauen: vuorenrinteellä ukkosessa

Perjantaina 21.7. aamusta suunnattiin junalla Zurichista Lucerneen ja laitettiin teltta pystyyn leirintäalueen nurmikolle. Paisteltiin lounaaksi nopsat trangiapizzat vielä sateisessa säässä leirintäalueen keittokatoksessa, ennen kuin otettiin reput selkään ja lähdettiin bussi-juna-bussi-kyydeillä kohti Niederbauenia, jossa hissi kuljettaisi meidät kevyesti yli vuoren rinteen metsien ja jokien. Ollaan sovittu, että kommelluksia saa reissuissa tulla, kunhan niistä selvitään hyvässä hengessä ja hyvin hengissä. Tällä kertaa reissun ensimmäinen kommellus oli bussista myöhästyminen, kun juna-asemalta jatkoyhteyteen kiiruhtaessa missattiin bussiyhteys vuorille suunnilleen 20 sekunnilla, argh, no eipä muuta kuin odottelemaan tasan tunnin päästä lähtevää seuraavaa bussia. 

Lopulta päästiin kuin päästiinkin hissille, joka lähti sopivasti juuri sillä minuutilla kun me pelipaikalle saavuttiin. Me ollaan ihan kokonaan luovuttu sellaisesta kunnianhimosta, että vuorelle pitäisi omin jaloin kiivetä juurelta saakka. Pyh ja pah, parempi napata hissi joka vie suoraan hyvien maisemien sydämeen ja tarpoa siellä täydellä energialla, kuin kuluttaa kaikki voimat loputtomassa ylämäessä. 

Ylhäällä meitä tervehti raikas vuori-ilma, vehreät niityt ja alppilehmien kellojen kilkatus. Ennen lähtöä riisuttiin sadetakit reppuihin, hörpättiin vettä ja lähdettiin kohti vuorta kiertävää rengasreittiä. Ensimmäinen vaelluspäivä on aina ensimmäinen vaelluspäivä: se tuntuu raskaalta ja vaatii kropalta totuttelua fyysiseen rasitukseen. Sen takia valittiinkin tälle päivälle lyhyt, vain reilun viiden kilometrin, reitti. Päätettiin olla kilttejä itsellemme ja jalkaparoillemme, jotka joutuvat tällä reissulla vielä koviinkin koettelemuksiin. 

 

Tällä reitillä päästiin ihailemaan vuorelta maisemia kahden eri järven suuntaan, tottakai naapurivuoria unohtamatta. Pysähdeltiin tasaiseen tahtiin ottamaan valokuvia ja ihailemaan maisemia, joita ei Suomessa ole mitään mahdollisuutta nähdä. Ja kun on maksanut muutaman satasen lentolipuista tänne, niin sietääkin koko rahalla elää tätä maisemaa. 

Alkuun reitti oli mukavaa kohtalaisen tasaista, kevyellä nousulla höystettyä taivalta. Tiukka nousu kohti huippua alkoi kuitenkin ajallaan ja siinä saikin sitten tehdä töitä. Sateen jälkeen mutapolku oli superliukas, eivätkä polun pohjalla mudan seassa levänneet kivetkään olleet parasta pitoa likaisille vaelluskengänpohjille. Polku kiemurteli kuin serpentiinitie kohti huippua, välillä hipaisten jyrkänteen reunaakin. Äiti: jyrkänne oli aidalla suojattu, mutta mieti nyt kuitenkin katsotko tuota toisena olevaa kuvaa. 

Päästiin ylös, jonka jälkeen luonnollisesti polku taittui alaspäin. Siinä vaiheessa nähtiin hieman alempana toinen retkiseurue, joka kiersi rengasreittiä vastakkaiseen suuntaan kuin me. Seurue pysähtyi, osoitti alhaalta kovaa vauhtia nousevia pilviä ja lähti kiireenvilkkaa takaisin sinne mistä olivat tulleetkin. Mekin hetki katsottiin nopeasti nousevia pilviä ja jatkettiin matkaa alamäkeen. Pilvet nousivat, sade alkoi ja yltyi, näkyi ensimmäinen välähdys ja kuului ensimmäinen jyrähdys. Siellä me taas oltiin, vuorilla ukkosessa! Miten voi aina ukkostaa kun me lähdetään Alpeille? Viimevuoden seikkailut tuoreessa muistissa nopeutettiin vaellustahtia puolella askeleella ja tarvottiin määrätietoisesti rinnettä alaspäin. Matkaan mahtui liukkaita kohtia, hyvin ajoitettuja korjausliikkeitä kengän luistaessa märän maan alla ja polulla makaavia alppilehmiä. Siis täällä on lehmille koko vuori tilaa laiduntaa, mutta aina ne hakeutuvat polulle pötköttämään? No, me ollaan täällä heidän vierainaan, joten annettiin lehmien maata polulla ja otettiin itse väistöaskeleet pientareen puolelle. 

Vuorilla säiden ääri-ilmiöt ja nopeat vaihtelut ovat tosi tyypillisiä: se mikä alkaa nopeasti, päättyy myös nopeasti. Ukkonen pauhasi hetken, sitten sade loppui ja taivas kirkastui. Aurinko paistoi ja sää oli mitä ihanin. Tästä koettelemuksesta ei jäänyt muuta merkkiä kuin läpimärät housut ja astetta mutaisempi vuoristopolku. Päätettiin ottaa seuraavaksi tavoitteeksi löytää lounastelupaikka hyvillä maisemilla. 

Meidän lounaspaikaksi valikoitui näköalapenkki vuori- ja järvimaisemien syleilyssä. Kuivateltiin tuulessa ja auringonpaisteessa märkiä housujamme ja keiteltiin makaroneja trangialla. Trangia nestemmäisellä polttoaineellaan herätti positiiista ihmetystä ulkomaalaisissa, se kun ei taida kovin tunnettu kuitenkaan olla Pohjoismaiden ulkopuolella. Tätä päivällistä me kuvailtiin "tosi huonoksi kreikkalaiseksi salaatiksi": siinä oli pastaa, fetaa ja paprikaa. Kylmänä tottakai, koska vuorituulessa on turha haaveillakaan että mikään pysyisi lämpimänä pitkään. Jälkiruoaksi (ja alkupalaksi, ja ruoanlaiton lomassa syötäväksi aperitiiviksi ja about joka väliin sopivaksi naposteluksi) oli mukana puolen kilon pussi karkkia. Eihän sitä nyt ilman tsemppikarkkeja voi vaellukselle lähteä?

Iltapalaksi palailtiin leirintäalueelle paistelemaan lättyjä ja lepäilemään pitkän päivän päätteeksi. Matkaa vuorilla tuli suunnilleen viiden ja puolen kilometrin verran, reitin korkeimman kohdan ollessa 1900m korkeudella merenpinnasta. Näistä tunnelmista Olivia löysi mut tullessaan teltalle, tähän kuvaan on hyvä tämä vaelluspäivä lopetella. 

Fun fact minusta: parhaat maisemat mun mielestä vuorilla ovat kiviset vuorenhuiput.

Heini