22. Furenalp: alppilehmien kotikonnuilla

"From minute one, it feels like the biggest mountains you ever did see" sanoi reitin mainospuhe. Ja se ei valehdellut ollenkaan. Heti hissistä poistuessa katseltiin silmät suurina joka suuntaan levittäytyviä valtavia vuoria, jotka todellakin tuntuivat isoimmilta mitä me ollaan ikinä nähty. Vuorten valtavuutta ei mitenkään saa taltioitua kuviin, se on sellainen fiilis joka pitää itse kokea. 

Pitkin reissua muistuteltiin toisiamme, että ei kuunnella liikaa omaa sisäistä ääntämme, self-parenting oli reissun sana. Koska mihin se on meidät aina johdattanut? Aiemmilla reissuilla tällaisiin tilanteisiin:

Hei toi polku näyttää mielenkiintoiselta, se ei näy kartassa mutta pitäiskö seurata sitä? - Päätyi tilanteeseen jossa polku loppui kuin seinään keskelle metsää ja jouduttiin nöyrinä palaamaan samaa reittiä takaisin. 

Pitäiskö lähteä oikaisemaan tästä metsän läpi tunturin laelle? Se vois säästää aikaa! -  Päättyi siten, että märässä varvikossa meidän kengät kastuivat totaalisesti ja ehkä vähän eksyttiinkin, kun ilman polkua ja kompassia voi suunta hieman karkailla. 

Pitäiskö ylittää joki tästä, ei näytä kovin syvältä? - Päättyi siihen, että oltiin rinkat selässä vyötäröämme myöten kylmässä kovavirtaisessa joessa. Päästiin toiselle puolelle, mutta hintana oli märät makuupussit.  

Jep, ei ole meidän äkilliset päähänpistot ja oikotiet yleensä johtaneet muihin kuin kommelluksiin. Nyt me päätettiin mennä just niinkuin ohjeet sanoo ja miten ollaan tämä reissu ajatuksen kanssa suunniteltu. Ettei käy niin että ollaan vuoren huipulle johtavalla polulla, kun tarkoitus olisi edetä alaspäin (been there, done that viime vuonna Chamonixissa). 

No joo, kaunis ajatus joka kantoi pääosan reissusta. Kertaalleen annettiin itsellemme periksi toisen vaelluspäivän kohdalla. Hisseiltä ulospäästessä lähdettiin kuuliaisesti seuraamaan polkua risteykseen, jossa polku haarautui kahteen suuntaan: toinen alaviistoon ja toinen jatkoi aavistuksen ylöspäin. Reittikuvauksen mukaan vaellusreitti lähtee ylhäältä vuorilta, jonka jälkeen se lähtee laskeutumaan alaspäin kohti laaksoja, ohittaa metsän ja päättyy vuoren juurelle. Kiva vähän erilainen vaellus: ei juurikaan nousua vaan lähinnä laskua noin kymmenen kilometrin verran. 

No mitä me tehtiin siinä risteyskohdassa? Jatkettiin ylempää polkua, jos sieltäkin vaikka pääsisi tuolle alkuperäiselle reitille. Haluttiin katsella maisemia korkeammalta ja nauttia hieman pitempään kevyestä vuori-ilmasta. Käveltiin sitten eteenpäin ylempänä kulkevaa polkua, kokoajan silmälläpitäen alempana kulkevaa vaellusreittiä. "Kyllä me nähdään se alempi polku tästä, eiköhän tää polku siihen jossain kohtaa yhdy." No eipä yhtynyt, vaan jatkoi matkaansa kohti korkeuksia. Joo-o, ehkäpä olisi järkevää lopettaa sooloilu ja kiltisti palata vaelluspolulle.

Nopeiden kuvaussessioiden jälkeen palattiin nöyrästi takaisin risteykseen ja ohjatulle reitille. Polku poikkelehti rinnettä alaspäin. Alpeilla vaellusreitit kulkevat alppilehmien laidunten läpi: laidunalueet on usein aidattu kevyellä sähköaidalla, jossa on polkujen kohdalla portit tai ylityspaikat. Lehmät ovat lempeitä ja rauhallisia, varsinkin tällaisilla suositummilla reiteillä ne näkevät päivässä hurjan määrän ihmisiä. Eivät ne juuri mitään ohikulkijoille sano eivätkä aina jaksa edes katseella tervehtiä. Kilkatus vaan kuuluu kun kellokaulaiset vuorien asukit syövät aikansa kuluksi ruohoa. Ja usein tykkäävät hengailla poluilla. Ei ole kerta eikä kaksi kun me jouduttiin ottamaan muutama askel pientareen puolelle, että päästiin sarvipäistä ohi. Mutta onhan ne herttaisia! Hieman toki jännittäviä, kun niiden suuren massan ja meidän välillä ei ollut mitään aitaa eikä suojaa. 

Ruoka maistuu paremmalta ulkona - ja vielä paremmalta hyvissä maisemissa. Lounasmaisemia siis metsästämään! Pitkän matkaa polun varrella ei ollut mitään paikkaa mihin hetkeksi istahtaa, eikä polulta poistuminen ole täällä kovin toivottuakaan. Paras vaihtoehto oli siis kävellä eteenpäin, ja odottaa kunnes vastaan tulee penkki tai vastaava luonteva evästelypaikka. Ja mielellään sellainen paikka, ettei ole ihan heti vieressä lehmiä haluamassa osingoille. Käveltiin tovi jos toinenkin, kunnes bongattiin polulta poikkeava puron ylittävä pieni siltamainen rakennelma, johon just mahtui kaksi pientä pyllyä ja trangia. 

Lounaan jälkeen jatkettiin hiljaista laskua vuorilta alas. Vastaan tuli niittyjä, metsää, joki ja lisää alppilehmiä. Aluksi voisi ajatella että pelkkä alaspäin eteneminen on miellyttävää, mutta huhhuh. Jatkuva jarruttelu ja askelten varominen ottaa aika tiukasti pohkeisiin, puhumattakaan kuinka loppu mun polvet oli kymmenen kilometrin jälkeen. Mutta olipa kiva kokea tällainenkin reitti! 

 

 

Leirintäalueelle päästyämme palkittiin itsemme iltauinnilla sekä iltapalalätyillä.

Fun fact minusta: tuo oli ainoa vaelluspäivä jolloin paloin auringossa. Mulla oli hienot punoitukset niskassa molemmin puolin sitä vaaleaa kaistaletta, jota ponnari oli päivän ajan suojannut.

Heini