24. Mount Pilatus: viimeinen vaelluspäivä

Viimeisen vaelluspäivän kunniaksi me kiivettiin pienellä hissin avustuksella 2132 metrin korkeuteen Mount Pilatukselle. Okei, ehkä voi myöntää että aika isolla hissin avustuksella mentiin, sillä me kyyhötettiin gondolihissin pienessä kopissa varmaan parinkymmentä minuutin ajan. 

Viimeisen vaelluspäivän aamuun me aiemmin mainitusti herättiin ukkosmyrskyssä. Taivas välkkyi, tuuli riepotteli telttaa ja sade hakkasi teltan kattoa. Siinä oli jotain tosi koomista; jo toista kertaa toistuessaan tällainen ukkosella teltassa yöpyminen alkaa olla jo perinne. Toki ehkä voitaisiin jättää tämä perinne kahteen kertaan, mutta taitaa vanha sanontakin sanoa että "ei kahta ilman kolmatta". Saapi siis nähdä, mitä ensi vuonna tapahtuu. 

Pilatus on vuorena aikamoinen turistirysä: sieltä löytyy leikkipuistoa, köysirataa ja ravintolaa joka lähtöön. Vaellusreittejä kulkee maastossa useita ja lohikäärmeistä tunnetun vuoren rinteeseen on tehty jopa luolassa kulkeva lohikäärmepolku. Ihmisiäkin riitti joka kulmassa, ei ollut varsinaisesti tämä mikään luonnonrauhasta nauttimisen eräretkikohde.

Reitti huipulle alkoi portilta, jossa varoiteltiin kivisestä maastosta ja muistuteltiin, että korkokengät eivät ole asiallinen jalkine maastoon. Ajatella että niin moni on korkkareilla maastoon lähtenyt, että on ollut tarpeen sellainen kyltti asentaa. Portilta polku lähtee mukailemaan vuoren kivistä seinämää, mikä oli musta huippuhienoa! Juuri tällainen kivinen ja karu maasto kiehtoo mua. Kuten kuvista näkyy, meni polku aivan jykänteellä, välillä kivenlohkareiden alta mutkitellen.

Eksymisen vaaraa ei tällä reitillä ollut ollenkaan: polku makasi paikoillaan eikä risteyksiä tullut muistaakseni vastaan ainuttakaan. Sai vain keskittyä etenemään upeissa maisemissa ja pitämään lippiksestä kiinni vuorituulen yltyessä polun noustessa kohti huippua. 

Huipulla me syötiin omenat välipalaksi, hörpättiin vettä ja hiljennyttiin vuorenhuippujen äärelle. Siinä niitä oli: vuorenhuippuja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tuuli riepotteli hiuksia ja aurinko paisteli pilvien välistä. Mietittiin menneitä vaelluspäiviä ja mitä tilataan Mäkkäristä (meidän perinne on, että vaelluksen jälkeen palkitaan itsemme roskaruoalla). Ja sitten todettiin että eiköhän olisi aika pistää tossua toisen eteen ja matkata takaisin maankamaralle. Vuorenhuippuja voisi katsella ikuisesti, mutta jossain vaiheessa on todettava että nämä on nyt tältä osin nähty.

 

Fun fact minusta: mulla oli mukana makuupussi, joka on ostettu mulle varmaan 15 vuotta sitten, ensimmäiselle kunnon partion talvileirille. Nyt alkaa untuvapussin toppaus olla jo niin ohut, ettei siitä talvikäyttöön ole enää ollenkaan.

Heini